Poikani, tule takaisin

Monta vuotta sitten ymmärsin, että avioliittoni vetelee viimeisiään. Mietin ankarasti asiaa monelta eri kantilta. Mietin erityisesti lasten kannalta. Miten asiasta pitäisi kertoa? Miten jatko pitäisi hoitaa? Miten lapset voisi huomioida, että kärsisivät mahdollisimman vähän? Kerrotaan faktat rehellisesti. Kerrotaan, että vaikka isä ja äiti eroaa, rakkaus lapsiin ei katoa. Rakastetaan samalla lailla kuin ennenkin. Heitä kuunnellaan. Heitä tuetaan. Heillä on oma huone molemmissa kodeissa. Kuunteleva, rakastava vanhempi molemmissa kodeissa.

Sitä en huomannut ottaa huomioon, että myös lapsi voi ottaa eron. Kun eropäätös oli ilmoitettu, ilmeesi painui syvälle sieluuni. Siinä oli romahdus. Siinä oli tuskaa, epäuskoa ja epätoivoa. Pari päivää makasit sängyssä ja itkit. Yritin puhua. Yritin vastata kysymyksiisi. Yritin lohduttaa. Mutta näinhän minä, että et ymmärtänyt. Olin neuvoton.

Sinä olit 15-vuotias. Ja sitten se tapahtui. Sinä otit eron meistä. Me vanhemmat emme pysyneet ajan tasalla. Näimme, että aloitit tupakoinnin. Näimme, että alkoholikokeilut alkoivat. Näimme, että kaveripiiri vaihtui. Silti halusimme uskoa, että tämä on vain normaalia murrosikäisen kapinaa ja kokeilua. Ei ollut. Sinulta oli kadonnut pohja. Et uskonut enää mihinkään. Teit mitä mieleen juolahti. Tai mitä kavereiden mieleen juolahti. Joku kanteli minulle, että käytät kannabista. En uskonut. Kysyin kuitenkin käytätkö. Kielsit ankarasti ja olit vihainen. Kuka nyt moista keksii?

Tästä eteenpäin olit yksin. Yksin opettelemassa maailmaan. Kaveriporukassa, jossa keksittiin ja tehtiin milloin mitäkin. Kaveriporukassa, jossa kaikilta oli hävinnyt usko hyvään elämään. Me vanhemmat yritimme yhdessä ja erikseen kiskoa sinua takaisin. Nyt ihmettelen sitä, kuinka vähän tuntui olevan keinoja puuttua. Kuinka vähän sain tietoa ja keinoja vanhempana tilanteeseemme. Enkö osannut kysyä oikeilla sanoilla apua? Vai kysyinkö ollenkaan?

En tiennyt mitään kavereistasi. En tiennyt mitään tekemisistäsi. Pahaan uneen heräsin, kun ymmärsin, että viinipulloa ei voi jättää kotiin näkyville. Kun ymmärsin, että kotia ei voi jättää vahtimatta, jos lähti muualle. Kun ymmärsin piilottaa viimeinkin omat rauhoittavat lääkkeeni ja unilääkkeeni. Ja se oli vasta alkua.

Kiviä rinnassani olen soittanut kavereittesi vanhemmat läpi. Hakenut vertaistukea sitä saamatta.
Kiviä rinnassani olen hakenut ymmärrystä ja apua koulusta, saamatta kumpaakaan. Olen noussut ylös, mennyt töihin ja ollut töissä epätodellisessa tilassa, unohdellen, hajamielisenä, turtana, kiviä rinnassani. Huoli ja häpeä musertaen alemmas ja alemmas. Olen jäänyt kotiin surun ja syyllisyyden painaessa minut kiinni sänkyyn.

Kun ajattelen sinua, näen maailman suloisimman pikkupojan. Pikkupoika on utelias, avoin, vähän arkakin, mutta touhua täynnä. Päivät täyttää leikki sisarusten kanssa. Olet valtavan liikunnallinen. Harrastat paljon asioita. Olet hyvä koulussa ja olet kiva, vitsikäskin kaveri kaikille. Tätä pikkupoikaa poliisit eivät ole nähneet. Tätä pikkupoikaa ei ole vartijat kohdelleet silkkihansikkain. Tätä pikkupoikaa ei ole terveyskeskuksessa ymmärretty, saatikka psykiatrian osastolla. Tämän pikkupojan olet itsekin halunnut pois kokonaan pahasta maailmasta. Mutta minä näen sen pikkupojan, joka elää ja touhuaa iloisena. Aina.

Kuvapankki

Enemmän kuin kahdeksan vuotta on kulunut tuosta viheliäisestä erosta. Näyttäisi siltä, että olet kulkemassa parempaan suuntaan. Varovaisesti toivon, että kaikki paha olisi nyt ohi. Varovaisesti toivon, että olen saanut anteeksi. Että elämä voisi hiljalleen normalisoitua. Voisinpa, osaisinpa luottaa siihen. Kaipaan omaa poikaani. Tule takaisin.

Kirjoituksen takana on Äiti

Joka illan viimeinen ajatus olet sinä

Minua ahdistaa. Minun aikuinen poikani on ilman ruokaa paskaisessa asunnossaan homehtuneiden astioiden keskellä, sänky ilman lakanoita, veriroiskeita patjassa, tupakanpuruja, sekalaisia pillereitä ympäriinsä. Laskut avaamattomissa kirjekuorissa villakoirien alla pitkin lattioita.

Minua ahdistaa. Tunnen syyllisyyttä syödä ruokaa kun tiedän sinun näkevän nälkää. Syöt aamupuuron korvaushoitolääkkeen jakopaikalla. Et mitään muuta koko vuorokautena useimmiten.

Minua ahdistaa. Joudun itse käyttämään rauhoittavaa lääkitystä ja unilääkkeitä että selviän arjestani. Joka ilta olet viimeinen ajatukseni. Joka ilta toivon parempaa huomista sinulle.

Minua ahdistaa. Sinun palaneet mustat verisuonet kyynärtaipeissa. Ne samat käsivarret oli joskus pienen pojan joka istui sylissäni iltasatua lukemassa. Sinun Metadonin mustaamat hampaat mitä enää on jäljellä. Sinun hymysi, joka oli niin aito ja hyväsydäminen ja valaisi huoneen. Sitä hymyä kädellä nyt häveten peittelet.

Minua ahdistaa. Sinun kova syke, vaikka otat aamulla Metadonia ja Diapamia. Leposykkeesi on sama kuin juoksisit. Sinun voimakas hikoilu aamulääkkeiden jälkeen, hiki joka valuu noroina kasvoillesi pakkasessa.

Minua ahdistaa. Tämä loputon suunnaton rakkaus sinua kohtaan, tämä kivun ja vieroitusoireiden ja hetkittäisen helpotuksen myötäeläminen.

Minua ahdistaa. Jos sinut lopulta huumeille hengettömänä lasken. Rakkaan poikani jolle toivoin kaiken ihanan mitä maailmalta kukaan voi saada, mutta joka sai maanpäällisen helvetin.

Kirjoittaja on seurannut lapsensa huumeiden käyttöä nuoruudesta aikuisuuteen

En aina jaksa kuunnella

Ei, en häpeä poikaani ja ei, en kadehdi sinua. Olen onnellinen onnistumisista sinun lastesi kanssa ja niistä, mitä oma poikani on saavuttanut. Mutta ne pienet hetket kun toivot, että voisit vajota maan alle, kumpa olisin toisaalla, miksi kuuntelen tätä. Miksi minä en saa olla tuossa asemassa? Miksi minä en saa jakaa Facebookissa juttuja, missä kerron kuinka poikani sai ajokortin, pääsi haluamaansa kouluun, on innoissaan kesätyöstään... Jos jakaisin onnistumisen poikani kanssani se olisi, että oli hereillä kun tulin töistä. Tai että poliisi sanoi, ettei ollut käyttäynyt uhmakkaasti heitä kohtaan kun tuovat kotiin. Tai hienointa kaikesta - olisi tyhjentänyt astianpesukoneen.

Oma käyttäjäni on kohta 18v. Kun hän oli pääsemässä peruskoulusta, tilanne oli jo luisumassa. En tiennyt mitä tehdä. Samaan aikaan tapahtui perheessämme paljon. Olin muissa maailmoissa ja hyvin yksin. Kun koulujen päättäjäispäivän aamu koitti, revin lapseni ylös sängystä - nyt mennään. Hän veti päällensä kauhtuneet farkut. Minun esille laittamani puku ei kelvannut. Juhlassa koululla tytöt olivat mekoissaan ja pojat puvuissaan, mistä olivat osa jo rippikirkosta ylikasvaneet mutta ylpeänä siitä, että oppivelvollisuus on ohi - seurueessaan järjestelmäkamerat, sukulaiset.... Jonossa seisoi poikani, t-paita päällä ja rikkinäiset farkut. Ja minä yksin yleisönä omalle pojalleni koska hänen isällään ja uusioperheellä oli kiireitä. Katsoin sitä jonoa ja kun lavalle kutsuttiin nuoret toisensa jälkeen ja läheiset kuvaa.... Minä karkasin. Minä lähdin ulos siitä salista. En kestänyt katsoa kun säälistä läpi päästetty poikani kävelee pökkyrässä lavalle ottamaan vastaan päästötodistuksen keskiarvolla 5.9. Kävelin ulos, en nähnyt tilannetta. Valehtelin pojalleni ja kaikille, miten hieno tilaisuus oli mutta kännykästä loppui akku, ei ole nyt kuvia. Totuus oli, että istuin koulun oven edessä, isolla kivellä. Se kivi oli kuin oma sydämeni. Paikallaan, hiljaa, kova. En ollut edes siellä näkemässä kun hän saa todistuksen. Istuin kivellä ja toivoin, että se kivi lentäisi minut mukanani vieden jonnekkin avaruuteen.

Meillä ei järjestetty päättäjäisiä, ne päättyi jossain muualla siihen kun poliisi toi lapseni kotiin.

Ei, en kadehdi sinua joka vertailee miten paljon rahaa meni päättäreihin ja kuinka paljon vieraita tulee. Harmittelen kanssasi sitä, että harmi kun ei kaikki pääse. Ei, en kadehdi kuvia juhlista. Mutta kyllä, kyllä tunnen epätoivoa että miksi en minä saa tuntea tätä? Mitä helvettiä minä olen tehnyt väärin, etten saa tanssia poikani kanssa vanhojen päivänä - tai missään? Pyydän anteeksi kun poistun tilanteista missä keskustellaan keskiarvoista, opiskelupaikoista ja koulujen juhlista. En vain aina jaksa kuunnella.

Kirjoittaja on 17-vuotiaan pojan äiti

Hauras vanhemmuus

Muistan ne alkuajat kun tulit mopomiitistä lasittuneen katseen kanssa kotiin. Oli outoa ettet haissut alkoholille mutta käytös oli muuttunut. Käytös muuttui, koulunkäynti heikkeni, lopulta sinut sijoitettiin perhekotiin. Muistan miten itkin tätini pihalla että tämä on kuin peli. Etsin sinua, poliisit etsi sinua, perhekodin henkilökunta etsi kun hatkasit pitkin Suomea milloin kenenkin kanssa. Jossain vaiheessa tämä ei enää tuntunut peliltä. Tämä alkoi tuntua kauhuelokuvalta. Useamman huumeluolan siivottuani kun vuokrat oli maksamatta ja velkojat ottaneet asunnon haltuun sekä hajottaneet kaiken, sinua kouristavana tuettuani kun olet ottanut kemiallista pilveä, oven avaamista pelättyäni kun ovikello soi... Olen niin monet kerrat pelännyt siellä olevan kaksi poliisia kertomassa sinun kuolleen. Olen muuttunut minäkin.

Olen sulkenut entiset ystäväni elämästäni, heillä on samanikäisiä lapsia kuin sinä, ne samat tyypit joiden kanssa olitte polttopalloa trampoliinilla, ne jotka oli yökylässä ja mökillä mukana, ne joiden kanssa käytiin uimassa, ne joista ei tullut narkomaaneja vaan heillä on jo monta ammattitutkintoa ja perhettä. Minä olen muuttunut, en pysty katsomaan heitä.

Tämä jatkuva kauhu, huoli, suru, viha ja pelko. Se on ajanut minut työkyvyttömäksi. Minä joudun käymään terapiassa että selviäisin. Tässä välissä kun stressi on ollut sietämätöntä, olen saanut pysäköintisakkoja, mennyt lääkäriin vääränä päivänä, varannut elokuvaliput väärälle päivälle, varannut kaksi menomatkaa junaan. Jatkuvassa paineessa häiriintyneenä ei pysty keskittymään arkisiin asioihin, työstä puhumattakaan. Sinun hauras 185-senttinen miehen vartalosi, se rapistuu pikkuhiljaa, minun rakas komea poikani. Sinä teet hidasta kivuliasta kuolemaa. Ja minä haukon henkeä toisaalla eikä se auta ketään.

Tekstin on kirjoittanut äiti, joka on seurannut huumehelvettiä 10 vuotta.

Eilen taas pelkäsin että nyt se on ratkennut, vetänyt överit ja kuollut

Kuva: iStock

Sen piti tulla puolen päivän aikaan hakemaan lapset, mutta kun soitin niin ei se vastannut eikä lukenut viestejä.  Lopulta soitin nuoremmalle sisarukselle joka lähti käymään sen kotona. Tuli viesti, että nukkui ja kaikki on hyvin. Kivi vierähti pois sydämeltä, mutta ei se kauas mennyt.  Jäi ihan siihen sydämen viereen, siihen samaan kasaan missä niitä kiviä on jo niin paljon, että pelkään että jonain päivänä ne hautaa mun sydämen ja sitten mä kuolen. Kuolen suruun ja huoleen, vihaan, raivoon ja rakkauteen.

Kaikki alkoi jo pidempi aika sitten, sitten kun erosin puolisostani. Elin liitossa jossa olin onneton ja surullinen. Olin itse alkoholistiperheen lapsi, perheen jossa juotiin ja tapeltiin. Huudettiin ja raivottiin. Petettiin ja valehdeltiin.  En oikein tiennyt mitä tarkoittaa hyvä parisuhde. Löysin ensimmäisen puolisoni alle parikymppisenä,  menimme pian naimisiin ja saimme ensimmäisen lapsen ja heti perään toisen. Rakastin elämääni perheellisenä. Rakastin lapsiani enemmän kuin mitään muuta ja halusin antaa heille kaiken sen mistä olin itse jäänyt paitsi. Päätin jo silloin kun lapset olivat ihan pieniä, että he eivät tule koskaan näkemään minua humalassa, ei riitoja eikä tappeluja. Enhän minä silloin tajunnut että riidat ja sopiminen kuuluu elämään ja lasten tulee normaalissa perheessä nähdä myös se,  kuinka vanhemmat riitelee ja kuinka riidat sovitaan. Meillä ei siis koskaan riidelty. Minä vaikenin ja suljin sisälleni kaikki negatiiviset ajatukset ja lopulta en enää kestänyt. Otin eron silloin kun lapset olivat herkässä teini-iässä. Siitä alkoi lasteni ongelmat alkoivat samaan aikaan ja siitä syytän yhä itseäni, vuosien.

Eron jälkeen molemmilla lapsilla alkoi mennä huonosti, harrastukset jäivät ja koulu alkoi mennä huonosti. Esikoiseni löysi seurustelukumppanin jonka kanssa oli ihana chillailla ja poltella pilveä. Nuoret muuttivat yhteen ja pilven lisäksi mukaan tuli myös muut aineet. Tuohon aikaan vihasin itseäni ja parantaakseni itseinhoani yritin ymmärtää näitä nuoria. Uskoin kun he sanoivat että kannabis ei ole vaarallista, että se on vähän kuin lääke joka rauhoittaa mielen silloin kun on paha olla. Lopulta tilanne meni niin pahaksi, että jouduin viemään lapseni Auroran sairaalaan nuorten psykiatriseen päivystykseen. Hän oli siellä viikon päivät ja kävin häntä katsomassa joka päivä. Kenellekään ei saanut kertoa, ei silloin eikä nytkään. Ja minähän en tietenkään kertonut, koska kaikki tämähän oli minun syytä väitin itselleni.

Tämä sairas seurustelusuhde kesti useamman vuoden ja sitten nuoret erosivat. Lapseni löysi aika pian uuden kumppanin, joka oli ns. normaali ihminen. He muuttivat nopeasti yhteen ja saivat ensimmäisen lapsen, ensimmäisen lapsenlapseni. He menivät naimisiin, nuoreni aloitti opiskelut, valmistui ammattiin ja jatkoi vielä myöhemmin opintoja.  Syntyi toinen lapsi. Elämä hymyili ja minäkin uskalsin olla onnellinen. Muutama vuosi meni hyvin ja sitten rysähti pommi, ero! Siitä alkoi alamäki, kuvaan tuli rauhoittavat ja kokaiini. Lapseni oli koko ajan sekaisin ja suhde omiin lapsiin kylmeni. Lapseni, joka oli sanonut minulle ettei voi ikinä antaa anteeksi sitä että oli avioerolapsi itse ja hän koki tulleensa hylätyksi. Nyt hän hylkäsi omat lapsensa. Ja syyhän oli tuttuun tapaan taas minun... Syytin itse itseäni ja lapsenii syytti myös minua. Jos olisin rakastanut enemmän, jos olisin ollut epä itsekkäämpi, jos olisin ajatellut lapsiani enkä vain itseäni…. Nämä ajatukset jylläsivät mielessäni jatkuvasti.

Huumekierre jatkuu edelleen. Nyt tällä hetkellä kokaiini on jäänyt pois, mutta käytössä on vahvat rauhoittavat lääkkeet. Ja koska riittävän suurta annosta ei  kukaan lääkäri Suomessa määrää, on ne ostettava jostain muualta. Mistä, sitä en tiedä. Lapseni on luvannut että kesällä hän lopettaa, mutta vielä ei voi. Hän hoitaa työnsä ja lapset viikonloppuisin lauantaista maanantai aamuun. Ilman rauhoittavia hän ei kuulemma pystyisi niitä hoitamaan. Hän on vakituisessa työssä, hoitaa työnsä ajaa päivittäin pitkiä matkoja työnsä puolesta autolla - kaikki tämä rauhoittavien aineiden vaikutuksessa.

Mitäkö minä tunnen? Syyllisyyttä, vihaa, raivoa. Syytän yhä itseäni ja tulen syyttämään elämäni loppuun asti. Vihaan huumeita, kaikkia huumeita, jopa alkoholia ja tupakkaa. Itse en käytä edes energiajuomia. Raivoan unissani, tapan milloin oman äitini, milloin lapseni ja herään tuskaiseen itkuun hiestä märkänä.

Milloin tämä loppuu? En usko että ikinä. En usko että ikinä pystyn olemaan vilpittömän onnellinen ja vapautunut. Enkä usko että tulen ikinä antamaan anteeksi itselleni…

Kirjoittaja on nyt jo aikuisen, vuosia käyttäneen lapsen vanhempi

Mitä on Sietämätön Hiljaisuus?

Sietämätön Hiljaisuus on hiljaisuutta, kun koitat etsiä apua nuorelle huumeiden käyttäjälle. Sietämätöntä on hiljaisuus päättäjiemme taholta huumeongelmaa kohtaan. Hiljaisuus on sietämätöntä, kun läheisenä pelkäät huumeiden käyttäjän puolesta. 

Blogi syntyi huumeiden käyttäjien läheisten ajatuksesta, että meitäkin täytyy kuulla. Mediasta saamme lukea jatkuvasti lisääntyvästä huumeiden käytöstä erityisesti nuorten piirissä. Haluamme kertoa millaista arkemme on, peloistamme ja taisteluista saada apua nykypäivän hyvinvointiyhteiskunnassa. Haluamme, että koko maailma tietää millaista on elää, kun lähellä on käyttäjä. Haluamme nostattaa keskustelua aiheesta, vaikuttaa päättäjiin ja tuoda parrasvaloihin arkemme. Kaikkia meitä läheisiä yhdistää pelko tulevaisuudesta ja epätoivo tilanteestamme. 

Kukaan meistä ei haluaisi olla tässä, että olemme osa tätä blogia ja jaamme kanssanne kokemuksiamme. Meiltä ei koskaan kysytty, haluatko olla huumeiden käyttäjän läheinen. Olemme tilanteessa tahtomattamme, ilman omaa syytämme ja raskain mielin. Haluamme kuitenkin, että kuuntelette meitä.

Miksi anonyymina?


Blogi sosiaalisen median kanavineen on anonyymi siksi, että haluamme käyttäjiemme lisäksi suojella itseämme. Osa kirjoittavista läheistä on alaikäisen käyttäjän vanhempi. Jotkut käyttäjät ovat sekaantuneet rikollisiin piireihin, joku on jo vankilassa, osalla on jo valoisammat näkymät ja elämä alkaa pikkuhiljaa olla raiteillaan, jotkut ovat kuolleet. Tämä blogi ei ole heidän blogi vaan läheisten ja suojelemalla omaa identiteettiämme suojelemme myös käyttäjiämme. 

Usein saa lukea kommentteja, kuinka nuoren huumeiden käyttö on lähtöisin epäonnistuneesta vanhemmuudesta tai kotioloista vaikka asia ei näin ole. Se, että perheessä on käyttäjä saattaa vaikuttaa monen läheisen sosiaalisiin suhteisiin ja jopa työelämään - se herättää vääjäämättä kysymyksiä ja ihmettelyä. On hyvä olla avoin mutta aina se ei ole hyvä. Olemme avoimia kertomuksissamme kokemuksistammme, mutta teemme sen paljastamatta kasvojamme. Nämä helvetilliset tarinat ovat totta ja niiden takana on oikea ihminen.

Ota yhteyttä


Jos haluat kertoa oman tarinasi huumeiden käyttäjän läheisenä, entisenä tai nykyisenä käyttäjänä, läheisen läheisenä tai jos työssäsi kohtaan käyttäjiä ja haluat kertoa tarinasi, ota yhteyttä sähköpostitse tai Facebook-sivumme kautta viestillä.

Sähköposti:  hiljaisuusblogi@gmail.com

Olemme myös sosiaalisessa mediassa! Seuraa meitä Facebookissa https://www.facebook.com/hiljaisuusblogi/ ja Twitterissä https://twitter.com/sietamaton