Hauras vanhemmuus

Muistan ne alkuajat kun tulit mopomiitistä lasittuneen katseen kanssa kotiin. Oli outoa ettet haissut alkoholille mutta käytös oli muuttunut. Käytös muuttui, koulunkäynti heikkeni, lopulta sinut sijoitettiin perhekotiin. Muistan miten itkin tätini pihalla että tämä on kuin peli. Etsin sinua, poliisit etsi sinua, perhekodin henkilökunta etsi kun hatkasit pitkin Suomea milloin kenenkin kanssa. Jossain vaiheessa tämä ei enää tuntunut peliltä. Tämä alkoi tuntua kauhuelokuvalta. Useamman huumeluolan siivottuani kun vuokrat oli maksamatta ja velkojat ottaneet asunnon haltuun sekä hajottaneet kaiken, sinua kouristavana tuettuani kun olet ottanut kemiallista pilveä, oven avaamista pelättyäni kun ovikello soi... Olen niin monet kerrat pelännyt siellä olevan kaksi poliisia kertomassa sinun kuolleen. Olen muuttunut minäkin.

Olen sulkenut entiset ystäväni elämästäni, heillä on samanikäisiä lapsia kuin sinä, ne samat tyypit joiden kanssa olitte polttopalloa trampoliinilla, ne jotka oli yökylässä ja mökillä mukana, ne joiden kanssa käytiin uimassa, ne joista ei tullut narkomaaneja vaan heillä on jo monta ammattitutkintoa ja perhettä. Minä olen muuttunut, en pysty katsomaan heitä.

Tämä jatkuva kauhu, huoli, suru, viha ja pelko. Se on ajanut minut työkyvyttömäksi. Minä joudun käymään terapiassa että selviäisin. Tässä välissä kun stressi on ollut sietämätöntä, olen saanut pysäköintisakkoja, mennyt lääkäriin vääränä päivänä, varannut elokuvaliput väärälle päivälle, varannut kaksi menomatkaa junaan. Jatkuvassa paineessa häiriintyneenä ei pysty keskittymään arkisiin asioihin, työstä puhumattakaan. Sinun hauras 185-senttinen miehen vartalosi, se rapistuu pikkuhiljaa, minun rakas komea poikani. Sinä teet hidasta kivuliasta kuolemaa. Ja minä haukon henkeä toisaalla eikä se auta ketään.

Tekstin on kirjoittanut äiti, joka on seurannut huumehelvettiä 10 vuotta.